Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
303112345
6789101112
13141516171819
20212223242526
27282930123

RSS

 Pahin painajainen vai jotain muuta?
11.01.2016 20:18 | - Taru

Heippa!

Ajattelin kirjoitella tänne pitkästä aikaa, koska asia on tärkeä ihan jo senkin takia, että jos yksikin koira säästyy kirjoitukseni takia tältä, niin erittäin hyvä niin.
Muutamat tuttavaatkin varmasti menneenä viikonloppuna huomasivat minussa pientä kireyttä ja hymy ei ollut tavallisen herkässä.
Syy tähän oli yksinkertainen pelko tulevasta ja mitä se tuo tullessaan tai lähinnä mitä se vie mennessään.

Eli meillä Veka on saanut pienempiä ja suurempia kipukohtauksia ja tätä on jatkunut jo keväästä 2015.
Kipukohtaukset ovat lähinnä purkautuneet kun Veka on ollut nukkumassa, niin se on saattanut kesken sikeänkin unen lähteä "lentoon" ja sinkaissut salaman lailla pystyyn. Ei tuo sinänsä mitään, mutta siihen liittyy samassa hetkessä aggressiivista käytöstä ja on ollut onni ettei kukaan ole jäänyt sen hampaisiin, paitsi tyttärensä Yola on saanut yhdet tukkapöllyt.
Pahuuttaanhan se ei kehenkään kiinni käy, vaan ihan vaistomainen puolustusreaktio kesken unen ja on välillä jopa itsekin säikähtäneen näköinen kun "pöllystään" selviää.

Vein koiran lääkäriin tutkittavaksi ja muuten kaikki kunnossa, paitsi bilirubini arvo oli koholla ja se viittaa tulehdukseen sappiteissä. Saimme vaivaan ab kuurin ja kuukausi ilman piti olla rasvattomalla ruoalla. Sappiteiden tulehdus on kuulema hyvin kivulias ja useammin alkaa vaivata iäkkäämpiä koiria, kun aineenvaihdunta hidastuu.
No tuli reilun kuukauden päästä kontrollin aika ja kaikki oli jälleen kunnossa. Kesä meni kivasti menojaan ja oireista ei ollut tietoakaan. Elo-syyskuun taitteessa oireilut kuitenkin palasivat ja samassa lisänä tuli ettei toinen takajalka makuulta noustessa lähtenytkään mukaan ihan niinkuin pitäisi.
Tästä syystä käytin koiran jälleen kontrollissa, koska ajattelin, että tulehdus sappiteissä on uusinut, mutta samalla tutkittiin tuota takajalan jäykkyyttä... Ei löytynyt mitään mistään ja päädyttiin sitten hakeutumaan osteopaatille.

Siellä sitä sitten juostiin Vekan kanssa lokakuun alulta kahden viikon välein. Ensimmäinen käynti tyrmistytti minut täysin.
Veka oli kauttaaltaan ihan juntturassa ja totaalisen kierossa kuin korkkiruuvi pallelihas, kyljet, selkä ihan edestä taakse ja lanneranka oli totaali vinossa (tässä välissä koira söi metacamia kipuun ja diapameja rauhoittamaan oloa ja lihaksia). Myös oikean puolen aineenvaihdunta ei ollut kunnossa ja Vekan koko oikeanpuoleinen osasto todennäköisesti puutui makuulla ollessa ja sen takia myöskään jalka ei lähtenyt noustessa aina mukaan niin kuin olisi pitänyt. Osteopaatti käyntien Vekan tila kohentui aina hetkellisesti ja osteopaatin mukaan lanneranka alkoi olla kuosissa ja jumitkin oli saatu pois kun kävimme viimeksi 18.12.2015. Koska Vekan tila on edistynyt sen verran, niin seuraava käynti sovittiin vasta 18.02.2016, jotta ehditään nähdä miten nopeasti ja mihin suuntaan tilanne kehittyy.

Marraskuussa meillä tyttösillä oli juoksut ja Veka oli juoksujen ajan kuin nuori ja viriili herrasmies, ei ollut köyhä eikä ainakaan kipeä. Juoksut oli ja sitten ne meni, mutta takaisin tuli entistä pahemmat kipuilut ja viimeinen tikki oli minulle 09.01.2016 aamulla kun Veka yritti tällätä hampaansa minun mieheen ja sen jälkeen ohittaessaan luimi ja irvisteli hänelle. Samaa oli edellisenä iltana tehnyt meidän 17 vuotiaalle tyttärelle. Minä taas tunnun olevan sille jonkinlainen "rauhoittava" elementti, kun minuun sylissä ja jaloissa voi nukkua "oireetta".
Iltaa kohden mennessä takapääkin meinasi liukkaalla liikkuessa olla hankalasti hallittavissa, kun herra mennessään pari kertaa kompasteli.
Selvittelin siltä istumalta minne saan tuon viikonloppuna kuvattavaksi ja tutkittavaksi maksoi mitä maksoi. Minulla on ollut koko syksyn takaraivossa tunne, että Vekan selkä tai lonkat on sanomassa työehtosopimuksen irti, että siellä on varmasti kulumia tai spondyloosi tai jotain vastaavaa.

Näin ollen otin yhteyttä sitten lopulta Tuusulan eläinklinikalle Mari Vainionpäähän joka on eläinlääketieteen tohtori ja erityisosaamisalaa koirien kiputilat ja niiden hoito. Lauantaina Puhelimitse käytyjen keskustelujen pohjalta alustava arvio oli, että kyseessä on hermokipu ja mahdollisesti jossain on hermovaurio.
Aika varattiin 10.01.2016 sunnuntaille (eli seuraavalle päivälle) kello 17:30
Jokainen ymmärtänee varmaan tässä kohtaa, että kun koira on jo yli 9 ja jos hermo vaurio on tuomio, niin mikä mahtaa olla tulevan ennuste... Niin ei hyvä ja kun minun mieleni ei anna periksi ajatukselle, että koirani hengissä pitäisin lääkkeiden voimalla, jos vika ei ole korjattavissa, niin kyllä tuli oikeastaan koko illan ja yön pala kurkkuun ja itkussa oli pitämistä ja välillä ei voinut sitä pidättääkään.

Sunnuntai oli elämäni varmasti yksi raskaimmista päivitä ja se mateli hitaasti eteenpäin. Onneksi sain käydä tuulettamassa päätäni hetken SCY Helsingin alaosaston kokouksessa. Sinne ajellessa katselin taivaalle kuinka kaunis aurinkoinen pakkaspäivä olikaan ja itkin lähes koko matkan.
Kotiin tullessa poimin matkalta ystäväni varuiksi reissuseuraksi, koska tiesin, että jos pahin pelkoni toteutuu niin itse en kykene eläinlääkäristä kotiin ajamaan.
Koira kyytiin ja nokka kohti Tuusulaa. Perille päästyämme eläinlääkärin ovasta sisään käveleminen tuntui kuristavan minut hengiltä, kirjaimellisesti meinasi iskeä itselle paniikkikohtaus (tuttu juttu sekin elämän varrelta). Sain onneksi kasattua itseni ja loppureissu menikin sitten omalta osalta hyvin. Koiran ei ehkä niinkään, mutta sekin selvisi sieltä onneksi hengissä kotiin ja nyt meille on annettu hivenen jatkoaikaa...
Ensin odottelimme aulassa, että koiran elimistön lämpötila tasaantuu pakkasen jäljiltä, koska Vekasta otettiin pitkä liuta lämpökameralla kuvia, että nähdään missä varsinaiset kipukohdat sijaitsee.

Mitä lähemmäs punaista väriä mennään, niin sitä kuummpi kohta on ja kun se punainen muuttuu valkoiseksi
niin ei riitä sanat enää kuvaamaan...

Tässä kuvassa selkä ulkoilun ja hetken paikallaan olon jälkeen


Tässä kuva selästä muutaman metrin kävelyttämisen jälkeen:
Kiinnitetään houmio pariin kohtaan... selkä kuumuu ensinnäkin enemmän vasemmalta
varsinkin ristiselän kohdalta ja lapojen väliin on ilmestynyt jo valkoistakin.


Takajalat ennen liikuttamista.
Huomatkaa, että molemmissa jaloisa jo nyt melkoisesti kuumotusta ja
epätasaiseti, toinen jalka kinnernivelestä ja toinen kintereestä.


Tässä sitten pienen karkuun ryntäys spurtin jälkeen.
Lääkäri tarttui Vekan mielestä liian napakasti hänen häntäänsä
ja näin olle hypähti pari metriä eteenpäin...
Kintereistä nousee todella kuumat kohdat kohti nivusia.


Etujaltat kuvattuna takajalkojen välitä, oikea
huomattavasti kuumemepi.


Etujalat edestä kuvattuna kertoi karun totuuden.
Koira peesaa koko painon etujaloilleen ja jalat ovat kovalla
rasituksella.


Kuvien jälkeen lääkäri alkoi käsin käydä lihaksistoa läpi ja kipukohdat löytyi toden totta, eikä Vekankaan mielipide jäänyt kenellekään epäselväksi. Varsinkin tuolla ylimmäisissä kuvissa kun lapojen alueella näkyi se valkoinen kohta,
niin hyvä että lääkäri juuri ehti koskea siihen kun koira niiasi alta ja kun koetti saada "otetta", niin Veka sai melkoisen
huuto raivarin ja tuntui, että koko koira lyhistyy lattialle. Sama homma oli ristiselässä, nivusissa ja sisäreisissä =(
Se mikä oli positiivista, oli kun lihaksista siirrytiin rankaan, ei oireiluja enää juurikaan tullut.

Liikket katsottiin niin käynnissä kuin ravissa ja tuomio oli se mikä olin jo itsekin rekisteröinyt...
Ei käytä "lainkaan" takaosaa ja takajalat laahaa maata. Enemmän käynnissä, mutta myös ravissa.

Tulos oli yksinkertainen, koira on kireä lihaksista kuin viulunkieli ja siellä on lihaksissa
tulehdustilaakin tästä syystä päällä.
Aloimme saada hoito- ja jatkotoimenpideohjeita, niin se minun kummitus nosti jälleen päätään.
Mitä jos siellä selässä onkin rangassa jotain tai lonkissa ja vaikka eläinlääkäri koetti vakuuttaa minut, että
se on hyvin epätodennäköistä, kun selkeästi reagoi vain lihaspuolen testeihin, niin silti pyysin ottamaan
koirasta kuvat "kuonosta hännän päähän". Ensin lääkäri vähän "vastusteli", mutta kun sanoin, että minä
haluan tietää nyt ja heti, että jos syy onkin siellä, niin ihan turha alkaa taas hoitamaan oiretta
ja kohta ollaan siellä kuvauspöydällä kuitenkin, että haluan tästä asiasta nyt mielenrauhan.
Näin olen kuvat otettiin ja asiahan oli just niin kuin lääkäri sanoi.
Kuvat otettiin sen takia, että saatiin suljettua pois spondyloosi, kulumat yms. selkäranka on kuitenkin kaikin puolin siisti ja
erittäin hyvässä kunnossa. En nyt viitsi ladata tähän koko läjää otettuja kuvia, mutta tässä tärkeimmät:
Kaularanka (mikrosirukin näkyy Hienosti kuvassa):


Selkä keskeltä:


Ja selkä takaa:


Eli huoli ja murhe pois näiden puolesta ja nyt ollaan 2kk kipulääkekuurilla ja alamme käydä säännöllisesti fyssarilla kuntoutuksessa. Pahempiakin tapauksia on kuulema nähty ja saatu täysin terveisiin kirjoihin.
Vaatiin vain nyt minulta pitkää pinnaa, alkuun edistyminen voi olla hidasta, mutta toivottavasti parempaan päin.
Tämä viimeinen puolivuotta on ollut niin tuskaa katsoa vierestä kun toinen kärvistelee välillä enemmän välillä vähemmän ja vain sen takia, että on niin totaalisen pahasti jumissa jokaisesta paikasta.
Tässäpä se sitten varsinainen oppi jokaiselle: Mikäli ette halua samoja tunnon tuskia kokea tai pelätä jokainen hetki sitä pahinta tapahuvaksi/olevaksi, niin huoltakaa niitä rakkaitanne. Minä olen käyttänyt Vekaa säännöllisesti hierojalla koko sen eliniän, mutta se ei riitä ja jo ihan pelkkä lattialla liukastuminen saattaa saada tällaista aikaan.
Ottakaa tavoitteeksi käydä ainakin kerta vuodessa tsekkauttamassa koirienne tilanne, niin ei pääse tähän kuntoon, sillä tämä ei ole kenellekään lystiä.
Vekalle laitettiin silikonista jokaiseen kynteen tänään liukuesteet, jotta se saa parempaa tukea kulkemiseen meidän kivisillä ja parkettilattioilla... Ne on toimineet hyvin.

Lopuksi laitan vielä tähän saamamme diagnoosin:
Tulo syy:
Kipuilun syyn selvitys
Yleistutkimus:
paino 30kg
korvat siistit
silmät siistit
suu oikea I3 hammas epänormaalin värinen, kiilteessä muutoksia
(suomeksi: hampaassa lohkeama ja hammas tekee kuolemaa ja se tullaan poistamaan jossain välissä, ei akuutti)
Limakalvot normaalit
Sydän ja keuhko kuuntelu ja imusolmukkeiden painelu tila normaalit
Iho ja turkki siistit

Tutkimukset:
Lämpökuvat: Selän alue epätasaisen lämmin, oikea kinneralue merkittävästi kuumempi kuin vasen
Vasen olan alue huomattavasi kuumempi kuin oikea

Liikkuminen
laahaa takajalkojaan, etenkin käynnissä
selkä liikkuu jäykästi
Merkittävä aristus lapojen välissä
aristaa selän lihasten tunnustelua lavoista lannerankaan saakka.
ranka jäykkä ja joustamaton, etenkin lapojen välistä
Erittäin voimakas aristus lanne-ristiluu välistä
aristaa nivusia, etenkin oikeaa etujalkojen lihakset ovat todella kovat ja erittäin kipeät
reaktio myös vasemman takajalan varpaiden taivutuksesta.

Opioidi kipulääke Tramal pistoksena lihakseen
Röntgenkuvat selästä
siistit ei muutoksia, ei oireita selvittäviä löydöksiä
Tulehduskipulääkettä Norocarp pistoksena ihon alle.


( Päivitetty: 12.01.2016 12:36 )

 - - Taru | Kommentoi



 Piippailua pentulaatikolta
01.07.2015 21:11 | - Taru

Meillä kaikki hyvin =)
On ehditty huilaamaan koko porukka ja siinä sivussa Aamu on saanut opetella äitikoiran elämää.
Aamulla tulee maitoa hyvin ja pennut kasvaa kiitettävää kyytiä, ovat pieniä pulleroita ja erittäin huvittavan näköisiä mönkiessään pitkin laatikkoa. Pullukka masu kun on vähän tiellä, niin vähän väliä köllähdellään kumoon ja sitten taas matka jatkuu sinnikkäästi tiettömään määränpäähän.
On uskomatonta miten lujaa jo tuollainen ei vielä jaloillaan kulkeva sintti pääsee etenemään ihan vain ryömimällä.
Aamukin jo pariin kertaan saanut niiden peään hätäillä, kun ne menee sinne, tänne ja taas takaisin.
Voin kertoa myös, että osaa ne kunnon ääntäkin pitää silloin kun kunnon taistelu alkaa maitobaarin pahaista ryyppyhanoista ;)

Ensimmäinen pari vuorokautta meinasi tuottaa minulle hiukan harmaita hiuksia, kun Aamulla oli niin kova tarve hoitaa pentujaan, että ne oli märkänä liki jatkuvasti. Piti emännälle sitten kertoa, että ei sellainen peli vetele, vaan riittää ihan perus putsailu ja siitä se sitten onneksi alkoi rauhoittua.

Myös Aamun leikkuuhaava on parantunut hyvin, eikä sillä ole tuntunut olevan juurikaan kipuja (toki ensimmäiset 3,5 päivää sai kipulääkettä 2 x päivässä). Aamulla on myös erinomainen ruokahalu ja juomisenkaan kanssa ei tasan ole mitään nokan koputtamista. Voi olla kyllä todella tyytyväinen sen ruokahaluun, koska voin olla varma maidon riittävyydestä tämän puitteissa.

Ainoa enempi päänvaivaa tuottanut asia oli, kun Aamu halusi tulla laatikosta mm. putsaamaan itseään ja ei oikein uskaltanut mennä itse laatikkoon. Siitä näki, että kova olisi tahto, mutta kun ei uskalla, jos vaikka jotain pentua satuttaa.
Tämänkin jipon sille pari kertaa joutui näyttämään.
Tiistaina aletiin sitten opettelemaan ihan omin avuin selviämistä ja hyvin se on mennyt.
Itsellänihän koitti maanantaina arki ja töihin oli palattava, mutta onneksi Terhi on päivät täällä pentujen perään (tässä tapauksessa) kuulostelemassa. Niitä kun ei tarvitse juuri muuta kuin käydä välillä kurkkaamassa, että kaikki on pentuhuoneessa hyvin. Tietenkin emälle vien edelleen ruoat ja juomat laatikkoon, ettei tarvitse sen takia sieltä nousta ja onhan toki päivittäin ulkoiltava ja vaihdettava pentulaatikon aluset puhtaisiin.

Voisin sanoa, että tämä pentue tuntuu vaikean alun jälkeen jopa helpommalta kuin edellinen... Toki ei varmaan kannata nuollaista ennen kuin tipahtaa, onhan vielä edessä 7 mielenkiintoista viikkoa seurailla noiden kasvua ja sen mukanaan tuomia edesottamuksia.

Toivoahan kuitenkin aina saa, että nyt kun näyttää hyvältä, niin homma jatkuisi samaa rataa ja saisimme hyvillä mielin tuoksutella koko perhe niin ihanaisia pennun tuoksuja =)
 


( Päivitetty: 01.07.2015 21:46 )

 - - Taru | Kommentoi



 Pitkin suurpääkaupinkia synnytelty
26.06.2015 11:46 | - Taru

Nyt kohtuullisen hyvin nukutun yön jälkeen jaksaa jo purkaa tapahtumia ja tuntojaan koneenkin ääressä. Niin moni on jännittänyt tätä meidän homman etenemistä ja olen saanut (varsinkin Facessa) paljon tukea ja kannustusta niin monelta taholta, joten haluan jakaa myös lopputuloksen kanssanne. Niin ja kiitos kaikille ja erityisesti jälleen kerran henkiselle tukipilarilleni Woolmill´s kennelin kasvattajalle ja Terhille taas, että oli täällä seuranani.

Niin ei meillä oli aika pitkä ja piinallinen synnytyksen odottelu. Ensin juhannusaattona Emä lakkasi syömästä koko päiväksi ja kävi moneen kertaan tyhjentämässä, myös ihan muutama petailu ja läähättelyä tuli iltapäivän aikana ja odoteltiin asian etenemistä.
Sunnuntaille saakka mentiin pitkälti samaa rataa, mutta Emä sentään söi, vähän nirsosti, mutta kuitenkin söi. Lämmöt ei vaan alkaneet laskea millään ja näin ollen kävimmekin jo varmuudelta lääkärissä ultrassa maanantaina katsomassa, että pienillä on kaikki varmasti hyvin ja olihan niillä (Olivat lähtökuopassa valmiina, kunhan vain väylä olisi avautunut). Jatkuvasti seurasin, että pentujen liikkeet tuntuivat ja emän olotila pysyi hyvänä, joten tässä vaiheessa en ollut kamalan huolissani ja näin ollen sovittiin lääkärin kansa, että katsotaan tilannetta keskiviikkoaamuun saakka.

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä lämmöt sitten vihdoin romahtivat noin kello 03:00 ja olin revetä riemusta, että jospa se nyt vuorokauden sisään alkaisi jotain tapahtumaan. Eipä siinä, lämmöt alkoivat nousemaan iltapäivällä ja iltaa kohden emä petasi, läähätteli ja oli aavistuksen levotonkin (yksi oksennuskin tuli aamupäivällä). Olin luvannut soittaa aamulla luotto eläinlääkärillemme mikä on tilanne ja näin myös tein. Kerroin, että pentuja ei keskiviikkoaamuna edelleenkään näkynyt, mutta nyt on suunta oikea ja niin pennut kuin emäkin tuntuu voivan hyvin, joten päätimme luonnollisesti jäädä odottamaan, että pennut syntyvät luonnollisesti.
Yötä kohden emällä oli jo tapahtumia kiitettävän tiheään tahtiin, mutta ei vielä siihen pisteeseen, että olisi alkanut ponnistamaan.
Noin kello 2 yöllä homma pysähtyi kuin seinään. Eikä siinä vielä kaikki, kun lämmöt oli päivän mittaa nousset 37,8, niin nyt ne ei sitten suostunut nousemaan myöskään tuon yli ja lopulta parin tunnin huilin jälkeen lämmöt alkoi laskea uudelleen pysähtyen lopulta 37,2 kohdalle.

Tämä laittoi kellot raksuttamaan ja ihmettelemään, soitto Woolmill´s kenneliin (ai että on kiva sitten herätellä ihmisiä kesken yön) ja sen jälkeen Tammiston Univetin päivystykseen. Kertasin heille koko mukavan tapahtumakaaren ja vastaukseksi sain, että ei hätää emä vain huilaa ja odota nyt aamuun saakka (pennut liikkui edelleen hyvin).
Kello 7 tilanteessa ei ollut mitään muutosta ja emä vain nukkui tyytyväisenä, tämä oli minulle viimeinen pisara ja soitin Nurmijärven Animagin vastaanotolle. Hekin sanoivat, että on varmaan turha hätäillä vielä ja, että heillä on koko päivä buukattu täyteen. Sanoin, että jos on pientäkään mahdollisuutta jossain välissä vaikka ultralla vilkaista mikä siellä on tilanne, niin sekin riittäisi. Tämä ihan sillä, että osaan alkaa varaamaan heti leikkuuta jonnekin jos siellä on jotain pielessä. Kello 15 olisi joka tapauksessa lämpöjen laskusta tunnit (36h) täynnä ja siihen aikaan jo vähän huonompi alkaa soittelemaan hätäsektioon aikaa.

Tämän jälkeen hoitaja totesi, että totta muuten turiset... Ehdittekö tänne miten pian?? ja mehän ehdittiin (15 min menee matkaan). Lääkäri otti meidät vastaan aika nopsaan ja selvitin tilanteen hänellekin. Olin myös kokeillut jo itse, että nartun synnytystiet ovat todella pehmeät, mutta kohdunkaula ei vaan ole yhtään auki vaikka todella aktiivista toimintaa olikin jo ollut noin 8 tuntia ennen hyytymistä.
Lääkäri myös tunnusteli + ihmeteltiin siinä sitten asiaa yhdessä. Tämän jälkeen lääkäri totesi vaihtoehtoja olevan tasan kaksi = joko kokeillaan kalkilla saada supistuksia aikaan sen verran, että paikat avautuu jolloin voi tuikata tarvittaessa oksitosiinia perään. Kalkilla jos ei 1h sisällä tapahdu, niin leikkuu on edessä joka tapauksessa.

Itse halusin tehdä kaikki mahdolliset temput, ettei tarvitsisi alkaa leikkaamaan ja sillä lähdettiin liikkeelle… Kalkkia suoneen. Se aiheutti yhden todella raivokkaan supistuksen ja petaamisen, mutta paikat ei vaan siltikään avautuneet. Tämän jälkeen olikin taas hiljaista. Lääkärillä kun oli muita potilaita ja me siellä ylimääräisenä, niin hän kävi vain välillä tarkistamassa tilannetta.
Hetken päästä lääkäri totesikin, että ei ole peräsuunnan tuntuma muuttunut valitettavasti miksikään. Hän laittoi hyvin vähän lisää kalkkia ja sanoin, että tulee noin 20 min. päästä ja sitten jos ei ole mitään tapahtunut, niin vaihtoehtoja ei juuri ole, vaan leikkuri kutsuu.
Sain myös luvan itse käyttää toimenpidehuoneen tarvikkeita (lääkkeitä lukuun ottamatta) ja näin ollen päätin vetää hanskat käteen ja alkaa tonkia.
Taas saa kiittää pieniä räpylöitään, sillä hetken päästä tuli vedet ja limatulppa tuli ulos, tosin vesi mikä tuli ei ollut kovin ”kivan” väristä. Tästä lisää tarmoa saaneena ropeloin sinnikkäästi lisää ja hetken päästä tunsin sormieni päissä pienen pienen tassun. Tsemppasimme Terhin kanssa emää ponnisteleman kunnolla ja niin saatiin ensimmäinen ulos. Tällä taktiikalla sitten syntyikin 3 pentua. Sitten näytti jälleen, että homma hyytyy siihen, tuli hyvin rauhallista reiluksi tunniksi ja alettiin suunnittelemaan koiran ja pentujen siirtoa Munkkivuoreen. Tässä välissä minä päätin käydä haukkaamassa happea ja soittamassa pari puhelua pikaisesti.
Sisään palattuani sain kuulla iloisen uutisen, emä oli synnyttänyt yhden pennun lisää omin voiminensa.
Lääkäri kysyikin, että kun mahdollisesti tämä nyt alkaa sujumaan, niin haluatteko lähteä kotiin koettamaan loppujen syntymistä, mutta toki saa jäädäkin jos yhtään on epävarma olo,
Päätimme jäädä.

Takaraivossa kolkutti kuitenkin ajatus siitä, että jos ensimmäiset ei tulleet ilman apua, niin mitenkähän loppujen kanssa. Varsinkin, kun yhtään ei ollut hajua montako pentua siellä todella on. Alkujaan arviohan oli 8-12 ja nyt oli saatu ulos vasta 4.
Näin ollen pakkasimme revohkan autoon ja aloimme siirtymään kohti Munkkivuorta (minä ajoin ja Terhi vahti pentuja, sekä emää). No kuinkas ollakaan autossa syntyi vielä yksi lisää.
Näin saatiin parituntia ”jatkoaikaa” seuraavan syntymiselle, mutta monista yrityksistä huolimatta emme saaneet sitä seuraavaa syntymään, joten ilmoitin lääkärille, että nyt leikataan ja piste.
Tunsin kuitenkin vielä, että pennut liikkuivat ja emäkään ei ollut vielä puhki poikki ja pinossa. On turhaa suurentaa riskiä emon selviämisen osalta väsyttämällä se ensin aivan loppuun, eikä se varmasti paranna myöskään pentujen mahdollisuutta.

Kello 14:45 emä sai kunnon mömmöt ja painui untenmaille. Tässä välissä me kävimme Terhin kanssa syömässä päivän ensimmäiset suupalat läheisellä huoltsikalla.
Leikkaus kesti noin tunnin ja palattuamme kuulimme hyviä ja hieman huonompiakin uutisia.
Leikkaus oli mennyt hyvin ja emää oli heräämässä. Mahassa pentuja oli ollut vielä 3, joista 2 hengissä. Tosin tämä menetetty tapaus oli vajaakehitteinen ja epämuodostunut. Lääkäri sanoi, että on kuollut jo jonkin aikaa sitten, kun sille ei ollut kehittynyt takaosaan rasvakudostakaan ja oli alkanut jo mätänemäänkin (tämä syynä vihreään veteen, mikä tuli ulos ensimmäisenä).
Tuo kuollut pentu oli sitten sellainen tulppa, ettei sietä olisi narttu koskaan saanut itse synnytettyä ja miksi emme saaneet enää muita sieltä ulos.
Toinen syy tähän oli, että emällä oli venynyt kohtu valtaviin mittasuhteisiin, joten sekin varmaan tehnyt osansa tähän lystiin.

Eli pikaisesti laskettuna, leikkuu keikka olisi ollut joka tapauksessa edessä, vaikka synnytys olisi kotona käynnistynytkin. Nyt oli hyvä, että oltiin jo valmiiksi avun äärellä ja saatiin se nopeasti.
Olen äärimmäisen kiitollinen Animagin osaavalle henkilökunnalle.

Siinä sitä sitten heräiltiin valvovan silmän alla ja hoivattiin pentuja. Kaikki kohdussa hengissä olevat 7 saatiin ulos elävänä ja mikä kaikista tärkeintä, niin emo selvisi tästä kohtuullisen rankasta koettelemuksesta. Emä sai myös lääkäriltä ja hoitajilta hatunnostoa luonteestaan. Emä oli koko ajan kylmän rauhallinen, vaikkakkin ympärillä hääri vaikka ja ketä ja synnytykseen johtaneet supistuksetkin hoidettiin ihmisen sormivoimin.

Toki kaikki murheet ja huolet eivät vielä ole ohi. Pennut ovat aika pieniä ja heiveröisiä, kuitenkin hyvin elinvoimaisen tuntuista sakkia. Nisälle suuntaavat ilman apuja ja imeminenkin onnistuu hyvin, kunhan vain maitoa tulee.
Nyt levätään ja eletään toivossa että kaikki pennut säilyisivät hengissä.


( Päivitetty: 26.06.2015 13:34 )

 - - Taru | Kommentit (1)Kommentoi



 Kuolleen blogin herättelyä =)
02.06.2014 21:51 | -Taru

Siinä se sitten talvi taas oli ja meni, mihin tämä aika katoaa?

Kaikkea sitä on tässä talven ja kevään aikana sattunut ja tapahtunut, mutta kun ei olevinaan tänne niitä ehdi tarinoimaan.
Talvipuolisko aika lailla taisi mennä ihan laakereilla levätessä arjen pyöriessä tasaista tahtiaan. Kävimme tuossa kevät-talvella hivenen ahkerammin Juran ja Yolan kanssa Karkkilan kentällä toko töhätyksiä joka toinen sunnuntai, mutta nyt se on taas jäänyt hivenen vähemmälle, kun on ollut tässä näytelmä rientoja muutama hassu pyrähdys.

No tulokset ei nyt sinällään mitään huippu hehkutettavaa ole, mutta itse olen niihin hyvin tyytyväinen. Jura Imatralla AVO EH ja Tampereella AVO ERI (tällä sedällä oli ERI:t kohtuu tiukassa, joten sitäkin tyytyväisempi sai olla).
Myös Yola oli Tampereella ekaa kertaa virallisesti tötteröimässä ja häsläämässä JUN EH... häntä siellä, täällä ja enimmäkseen selän päällä ja samalla tatsilla veti velipoika Tessukin ;)

Ensimmäiset kasvatit saavuttivat huhtikuussa kokonaista vuoden iän ja kyllä niitä aikoja tuli haiku, kun ne kaikki pikkuiset riiviöt täällä tepasteli menemään. Suuri onni on kuitenkin se, että tiedän kaikkien olevan hyvissä kodeissa ja erittäin rakastettuja perheen jäseniä. Lisäksi tuntuvat olevan ihan kelpo "kansalaisia". Kuulumisiakin olen heistä saanut oikein kivasti vuoden mittaan kaikilta, kiitos siitä teille ja kuulumisia saa jatkossakin laittaa.

Kokosin sitten joukkoja Jyväskyläänkin collieiden sivuerkkariin, vaikka jo lähtiessä tiesin, että mitään sen kummempaa ei tarvitse odotella saatavaksi. Tärkeintä oli minulle saada esittää jälkeläisluokka Vekalle, tuloksesta niin viis. Niin nähtyä kun on tämäkin, ettei koskaan voi tietää etukäteen miten pitkä tai lyhyt se yhteinen taival tulee olemaan ja näin ollen halusin pelata varman päälle. Nyt on sekin nähty jo koettu, sijoitus oli jälkeläisluokista se odotettu neljäs ja viimeinen. Kasvatteja sain paikalle 3 Yolan lisäksi (Jatta, Daco ja Aslan), kaikille EH:t kera oikein mukavien arvostelujen.
Paljoa muuta ei voinut juuri odottaakkaan, kun koko sakki oli ensinnäkin ihan kirjaimellisesti nakuja :D
Kasvattaja luokassakin ylläri pylläri oltiin se 5:des ja viimeinen.
Tulokset oli juuri odotetunlaiset ja päivä oli äärimmäisen mukava... Tulipahan tuliaisena kunnolla grillattu selkäkin.
Terhille vielä tästä päivästä ihan erityinen kiitos, kun jaksoit lähteä matkaan avuksi.

Nyt on taas hetkeksi sitten rauhoituttu ja seraavia "rullaamisia" saadaan hetki odottaa. Tosin minua saattaa muuten näkyillä kehän reunalla turisteilemassa, kun ei noita omia juuri mihinkään tarvii kuskata (karvaton on karvaton)!

Kotosalla ollaan tässä kevään mittaa Yolankin kanssa alettu hissuksiin opettelemaan tuota pyöräilyn ihmeellistä maailmaa ja tuntuu tyttö tykkäävän yhtälailla kuin äiteensä. Jurallahan homma lähtee ihan lapasesta kun se vaan näkeekin pyörän.
Toissapäivänä säikytteli vastaan tulevan lenkkeilijänkin meuhkaamisellaan. Typpi kun vetää narun päässä suorastaan volttia ja se harvoin tuo emäntä "riemusta kiljuu", mutta tässä hommassa kiljuu sen ekat 1-2 km. Lenkkeilijä raasu luuli, että Jura sille möykkää, mutta eiköhän se hoksannut sen hetken päästä kun sama möly kuului vielä 500m ohitettuamme hänet.

Tänään käytiin sitten Juran ja Yolan kanssa toista kertaa yhteislenkillä ja pakko myöntää, että se alkaa sujumaan kohtuullisen kivasti. Se huono noissa kyllä on, että molemmilla on niin saakutin kovat menohalut ja ei nyt ihan lähtöjään viittiis päästää painattaa miljoonaa. On niissä hivenen piteleminen, joten älkää ihmetelkö jos mulla on loppukesästä epäsopusuhta käsipari (toinen on kuin mokomakin riuku ja toisessa pullistelee kunnon "haba"). Tuon ekan 1,5 kilsaa päästyä jonkin sortin himmailulla päästin tytöt hölköttämään täyttä ravia ja annoin mennä ihan omaan tahtiinsa 4,5 km. Ei siinä vauhti hyytynyt mihinkään ja välillä halusivat kunnon irtiottoja, mutta en oikein kahdellen hihnassa uskaltanut laskea tykittämään täyttä vauhtia.
Takaisin tultiin samaa tahtia ja viimeisen 1,5 km taas vasen käsi teki töitä hillitäkseen jonkun menohaluja.
Olisiko sitten niin, että kahdestaan kun ovat niin syntyy jonkin sortin kilpailuvietti? Yksistään (varsinkin nämä vanhemmat) osaa kulkea siinä pyörän vierellä hyvin nätisi, kaksin tuntuu että eteenpäin pitää päästä ja täysiä, hinnalla millä hyvänä. No kunhan tuo Yolakin tuossa oppii ajan kanssa mikä on meiniki, niin eiköhän tuo tahti hivenen rauhoitu.

Mittariin kertyi tänään liki 8 km, enempää en uskaltanut vielä juoksuttaa kun Yola on kuitenkin vielä niin kokematon tuossa hommassa, mutta eiöhän sitä kesän aikana kilometrit siitä lisäännyt.
katsoin, että meidän keskimääräinen matkavauhti oli noin 8,1 km/h (tosin jäätiin pariin otteeseen rupatelemaan tuttujen kanssa, niin ei ihan tarkka ole) ja maks. nopeus 30,1 km/h, siis ihan hyvää kyytiä ajatelllen, ettei vielä päästelty edes täysiä.
Kelit on kyllä olleet nyt tähän hommaan hyvin suotuisat, ei ole ollut koirillekaan liian kuuma. Toivoa sopii, ettei ihan hillittömän pitkiä hellejaksoja pukkais kerralla, niin illan viiletessä voipi hölkytellä näinkin ja tytöt tykkää + Vertti saa sitten ihan omia minut omille reissuilleen ja "varastaa" henkilökohtaista laatuaikaa itselleen ;)

 


 - -Taru | Kommentoi



 Uusivuosi tuloillaan
17.12.2013 17:46 | Taru

Jotain ajankulua täytyi kehittää, kun istuu kotona flunssan kourissa ja ei saa nukuttuakaan ihan 24h vuorokaudesta. Äänikin on liki tipotiessään, joten ajattelin olla sitten äänessä tällätavoin ajankohtaisen asian kanssa.

Lueskelin tuossa Vekan ja Juran kasvattajan laittelemaan ohjeistusta kasvateilleen uuttavuotta koskien ja ajattelin, ettei tämän ajatuksen jakaminen ainakaan pahasta ole.

Aloitetaan ”pienellä” oma kohtaisella kokemuksella:

Minun ensimmäinen oma collienihan asustelee tätä nykyä maalla vanhempieni luona, johtuen lukuisista ääniarkuksita. Rosson ollessa pentu asustimme Vantaan Myyrmäessä. Rosso oli liki 1:n vuoden vanha sen ensimäisenä uutenavuotena.

Pentuhan ei ollut milläskään uudenvuoden paukuttelusta, vaikka raketteja pamahteli pahimillaan vasten meidän parvekkeen ikkunaa. Reaktio oli itse asiassa se, että se jopa ryntäili ikkunaan katsomaan todella kiinostuneena, että mikä se oli?

Olin järjestänyt pikkupojalle paljon mukavaa tekemistä ja leikittiin sen kanssa koko ilta ja varsinkin pahimman rytinän ajan.

Seuraavana päivänäkin lenkillä ollessamme raketit vielä singahteli sinne tänne ajoittain ja Rossosta olisi ollut ihan ääri hauskaa jahdata niitä.

Vuoden päästä tästä muutimme nykyiseen asuinpaikkaamme ja ajattelin jatkaa samalla linjalla uudenvuoden illan suhteen, että koira tuntisi olonsa turvalliseksi ja saisi lisää varmuutta.

Käytin Rosson pihalla joskun noin kello 16 ettei tarvitsisi sitten myöemiin mennä pahimpaan rytinään.

Illalla noin kello 22 sillä tuntui kuitenkin olevan hirveä hinku pihalle. Rossolla oli aika ajoin vatsan kanssa ongelmia ja ajattelin, että sillä on taas maha löysällä ja päätin kuitenkin sitten lähteä käyttämän sen pikaisesti pihalla, kun se sinne hinkui taukoamatta. Olin ihan varma, ettei sitä ainakaan tuo paukuttelu häiritse lainkaan.

Päästyämme kotipihalta noin 100 metriä, tuli sivutieltä meitä kohti iso raketti joka tarttui risteysen vastapäätä olevaan kuusen oksaan (noin 1-1,5 metriä meistä) ja räjähti siihen paikkaan, ennen kuin ehdin mitenkään reagoimaan tilanteeseen.

Seuraukset voitte vain kuvitella. Koira huusi kuin palosireeni ja veti täyskäännöksen kohti kotia ja sitä ei pitänyt mikään, nyt oli päästävä karkuun ja äkkiä!
Eikä ihme, eihän koira voi ymmärtää mikä häikäisevän kirkas pamahdus, joka vielä ”sylkee” silmille kaiken moista kuumaa moskaa.
Kotiin päästyämme tarkistin tilanteen ja niin koirasta kuin omasta takistanikin löytyi palojälkiä sieltä täältä. Tämän lisäksi korvat soi omassa päässä varmaan puolisen tuntia pelkkää tinnitystä... Miten lie koiran korvat?

Tämän jälkeen koiralle alkoi iän myötä tulemaan enemmän ja enemmän ääniä mitkä pelottaa
(mm. kaikki hälytysajneuvot, jäätelöauto, lentokoneet, ukkonen yms.)
Lenkillä se saattoi vetä ihan yllättäen liinat kiinni ja suunnaksi kelpasi vain koti.
Senkin opin kerta laakista kantapään kautta, ettei Rossoa voinut päästää enää lenkillä vapaaksi. Se kun otti yhden kerran hatkat kertalaakista mitään varoittamatta ja ihan oli turha perään huudella, se meni eikä meinannut.
Onneksi Rosso kuitenkin löytyi kotoa ihan ehjin nahoin ja älysin heti soittaa isännälle, että voipi olla että ”paketti” on vauhdilla matkaamassa kotia kohti. Isäntä oli oven aukaissut ja Rosso oli painunut suoraan omaan pieneen piilonurkkaan tärisemään ja kuolaamaan. Tuollakaan kertaa minä en kuullut yhtään mitään siellä metsässä, mutta onhan koiralla ihan hiton paljon parempi kuulo.
Lopulta sen kanssa eläminen täällä ihmisten ilmoilla oli liki mahdotonta.

Päivää ennen kuin ”pakkasin” Rosson autoon, oli koira ollut liki 3 päivää yhtäjaksoisesti sisällä omassa nurkassaan. Naapuri rakensi takapihalleen uutta aitaa (kera naulapyssyn). Rosso ei siis yksinkeraisesti suostunut edes tarpeilleen lähtemään ulos, vaikka ei se juuri mitää suostunut syömäänkään, kun pelko oli niin suuri.

Onneksi minulla oli tiedossa rauhallinen paikka minne pystyin koiran viemään, viettämään rauhllisempaa loppuelmäänsä, kuitenkaan luopumatta siitä kokonaan. Minulla oli se onni, että minulla on vanhemmat jotka ottivat koiran avosylin vastaan maalle. Kaikilla ei tällaista mahdollisuutta ole ja en halua edes ajatella missä sitä nyt olisi vai olisiko tuon koiran kanssa ilman tätä mahdollisuutta.

Nyt koira voi maalla erinomaisesti, vaikkakaan sielläkään ei voi mm. ukkoselta välttyä.
Siellä ei kuitenkaan ole niin paljoa näitä stressaavia tekijöitä, niin sen ääniarkuuskaan ei siellä ilmene noin voimkkaana. Pelkää kyllä edelleen, mutta ei saa enää tuollaisia järjettömiä piiloutumis, tärinä, kuolaamis kohtauksia. Lähinnä vain rauhattomana kävelee välillä edestakaisin pitkin asuntoa.

Näin uuden vuoden kynnyksellä kannattaa pohtia näitä asioita jo valmiiksi. Varsinkin jos kotona on nuori koira joka elelee sitä ensimmäistä uutta vuotta. Koira ei voi ymmärtää mistä siinä välähtelyssä ja paukkeessa on kyse. Koira ei myöskään vietä uutta vuotta omasta tahdostaan ja ei voi vaikuttaa ympäristöönsä ja sen tapahtumien kulkuun, mutta sinä voit.

Tässä muutama omien koirieni kasvattajalta lainattu vinkki:

* Käytä koira hyvissä ajoin lenkillä, niin että kaikki tarpeet tulee varmasti hoidettua.
Virallisesti paukuttelun saa aloittaa kello 18, mutta monessa paikkaa se alkaa ikävä kyllä jo huomattavasti aikaisemmin.

* Keksi koiralle mieleistä puuhaa: joku herkullinen puruluu, Kongi lelun oi täyttää jollain koiran mielestä yybersuper hyvällä herkulla (esim. jauheliha juusto seoksella ja monessa eläinkaupassa löytyy näihin omia täytteitäkin) ja heittää se pakkaseen, siinä riittää työsarkaa hetkeksi.

* Leiki koiran kanssa (ihan mitä vain mistä koira tykkää). Meillä ehdottomasti parasta on vetoleikit ja lelujen heittely, joita saa sitten noutaa.

* Illalla kannattaa verhoja laittaa ikkunan eteen himmentämään välähtelyä ja laittaa TV tai radio päälle hälventämään paukkeen määrää.

* Mikäli koira syystä tai toiseta jää ihmettelemään tilannetta tai säikähtää, ÄLÄ missään nimessä ala sille voivottelemaan tai rauhoittelemaan sitä, vaan jatka toimiasi niinkuin mitän ei ikinä olisi sattunut. Paijaamalla tuossa tilanteessa teet vain pahan karhun palvluksen, koira ymmärtää asian olleen oikeasti paha ja pelottava. Kun taas jätät asian täysin huomioitta koirakin voi todeta, että ehkäpä se ei sitten ollutkaan mitään, kun ei tuokaan siitä mitään välittänyt. Muista, että sinä olet koiralllesi lauman pää ja esimerkki!
 

Itse olen tosiaan toteuttanut nuorten koirien kanssa tuota alkuillan herkutttelua ja sitten pahimpaan aikaan ollaan sitten riekuttu lelujen kanssa. Minusta tuntuu, että koirat on meillä mieltäneet tuon paukuttelun sitä myötä ihan ”kivaksi” asiaksi, se tietää jotain extra kivaa toimintaa ja näillä mennään vielä nykyän myös vanhempien koirienikin kanssa.


( Päivitetty: 17.12.2013 17:56 )

 - Taru | Kommentoi


©2017 Rocking Flame - suntuubi.com